Monica Partonen (ent. Heijari) aloitti Kaapelitehtaan tietokoneosastolla toimistotyöntekijänä lokakuussa 1963 päätoimenaan laskutus. Työntekijät kirjasivat työtuntinsa työnumeroille puolen tunnin tarkkuudella ja leimasivat käyttämänsä koneajan vastaavasti. Partosen tehtävänä oli valmistaa laskutusperustat lävistystä varten. Niiden ajot suoritettiin Simpulla eli Siemens 2002 -tietokoneella.

Kun Elliott 803 joutui väistymään GE 100 -sarjan koneen tieltä, Kimmo Witikaiselle heräsi ajatus, että laskutusperustojen valmistaminen voitaisiin automatisoida. ”Näin minulta väheni laskutukseen menevää aikaa ja tilalle tuli mm. myyntisihteerin tehtäviä ja ohjelmointia. Ensimmäinen ohjelmointitehtäväni huvittaa vieläkin: tein Jorma Kasasen kanssa puoliksi Järjestösysteemin jäsenlaskutusohjelmaa Cobolilla!”

Sovellutuksia tehtiin myös GE 400:lle. 1960-luvun lopussa valmistauduttiin jo uuden sukupolven tietokoneen GE 615:n tuloon. Sen käyttöjärjestelmä GECOS kykeni jakamaan prosessoriaikaa 64 yhtäaikaisen työn suoritukselle. GECOS-käyttöjärjestelmä mahdollisti siis moniajon, mutta myös moniprosessoinnin, jos järjestelmään oli liitetty useampi prosessori.

”Uuden tehokkaamman koneen myötä työnumerot lisääntyivät niin, ettei GE 100:n kapasiteetti enää riittänyt laskutusperustojen tekoon. Sen sijaan, että ohjelma olisi siirretty suuremmalle koneelle, päätettiin siirtyä takaisin manuaaliseen menetelmään tyyliin ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä”! Siinä vaiheessa siirryin kokonaan suunnitteluosaston ohjelmoijaksi.”

Keke ohjelmoijana

Tietokoneosastolla oli töissä monenlaisia persoonallisuuksia ja individualisteja, joista Partonen mainitsee esimerkiksi Erkki Aaltosen, Heikki Kutvosen ja Jorma Merikosken. Elliott-ryhmän esimies Martti Tienari oli ystävällisen asiallinen ja pikkutarkka ja antoi siten aihetta leikinlaskuun vähän vallattomassa porukassa.

Juhlissa mukana työtoverukset vasemmalta Kimmo Witikainen, Monica Heijari (Dahl-Partonen), Heikki Kutvonen ja Raija Visamo (Orasvuo).

”Tienari lähetti tehtäviä ja kysymyksiä pienellä käsialalla kirjoitetuilla liuskalehtiön lappusilla. Eräällä meistä oli tapana laittaa nämä laput pinoon pöydälleen ja aina uuden lappusen saatuaan repäistä pinon alimmainen roskikseen. Erään kerran kun tervehdin käytävällä naapuriosaston edustajaa, hänen kollegansa huusi: ”Hei, älä puhu sille tai Tienari laskuttaa!” Myynti-ihmiset eivät kai olleet tottuneet kirjaamaan henkilöaikojaan ja kummeksuivat sisäistä laskutusta, josta Tienari oli tarkka.

”Kaapelitehtaan huoltokonttorin kassanhoitajalle Ebba Jokiselle olimme vain insinöörejä ja muita”, Partonen kertoo. ”Keijo ’Keke’ Rosberg oli nuorena miehenä ohjelmoijaharjoittelijana Siemens-ryhmässä. Hänen kanssaan keskustelu kääntyi nopeasti mikroautoiluun ja autollakin kaasutteluun.”

Intoa riitti

”Olimme ylpeitä ammattitaidostamme. Työ maahantuojalla oli monipuolista ja kehittyi huimaa vauhtia. Tiesimme palkkatason olevan alhaisempi kuin asiakkailla, ja ne, jotka halusivat uraa ja lisää palkkaa, lähtivät talosta. Tosin vaihtuvuus oli pientä.”

Pakollinen tunnin ruokatauko Salmisaaren tehdasympäristössä sai välillä kekseliäisyyden kukkaan. Ensin potkittiin käytävällä reikänauhan sydänrengasta, kunnes siivooja hermostui lattiaan syntyneistä jäljistä. Jalkapalloa pelattiin kattotasanteella, kunnes se kiellettiin liian vaarallisena. Osa porukasta alkoi pelata bridgeä neuvotteluhuoneessa.

”Sosiaalinen puoli korostui tietokoneosastolla: olimme kuin yhtä perhettä. Iloitsimme myös toistemme yksityisasioista, esimerkiksi perhetapahtumista ja valmistumisista.”

”Viikonloppuisin saatoimme perheenjäsentemme kera kokoontua yhteen pelaamaan jääkiekkoa Haagan ja Väinämöisen kentillä. Laskiaisriehat vietettiin yhdessä pulkkamäessä. Pikkujoulut järjestettiin itse, ja useimmiten niihin löytyi ohjelmansuorittajat omasta porukasta. Parejakin muodostui, nuoria kun olimme!” Partonen muistaa yhteisiä rientoja.

Kuvassa  ovat vapaa-ajan riennoissa mukana dipl.ins. Henry Ehrstedt, dipl.ins. Annika Tuukkanen, luonn.kand. Eeva Lahtinen ja dipl.ins. Risto Tuukkanen.

Bussi vei lapset tarhaan

Erityisellä lämmöllä Partonen muistaa Kaapelitehtaan huolenpitoa henkilöstöstään:

”Lauttasaaren rannassa oli kaksi vanhaa huvilaa, joissa toimivat yhtiön lastentarha ja terveysasema. Lapsi pääsi tarhaan 2-vuotiaasta lähtien, jos oli jo oppinut kuivaksi. Pikkubussi haki tarhan lapset aamulla Kaapelitehtaan portilta ja palautti heidät takaisin klo 16. Espoon Suvisaariston kesäsiirtolassa työntekijöiden lapset saivat viettää kesällä kuukauden jakson. Kirkkonummella oli Vormön saarelta vuokrattavissa kesämökkejä viikon jaksoissa.”

Lastentarhalaiset talvileikeissä Kaapelitehtaan tarhan pihapiirissä Lauttasaaressa 60-luvulla.

”Ja henkilökuntamyymälöistä sai ostaa edullisesti koko Nokia-konsernin tuotteita kuminauhoista tossuihin ja papereihin.”

Partonen toimi myöhemmin käyttöjärjestelmäkouluttajana Suomessa ja Honeywell Bullin toimeksiannosta myös ulkomailla sekä systeemiapuna vuoteen 1984 asti. Sittemmin hän on kouluttanut muilla aloilla esimerkiksi terveyteen liittyen.

Teksti ja henkilökuva: Eila Jaakola
Historiakuvat ovat Monica Partosen omasta arkistosta.