Virtuaalinen minä vetää työpajan suvereenisti

Työssäni olen päässyt vetämään kymmeniä työpajoja. Vuosien mittaan ehkä jopa sata. Alkuun kaikki luonnollisesti kasvokkain pidettyjä, aitoa interaktiivisuutta tarjoavia, kaikkia aisteja hyödyntäviä ryhmäkokemuksia. Virtuaalisia vaihtoehtoja en taannoin edes harkinnut. Teknologia ei toiminut, ja parhaimmillaankin tarjosi vain kapean siivun siitä vuorovaikutteisuudesta, mitä fyysinen läsnäolo mahdollisti.

Sitten tuli korona. Läsnäolopalaverit, -tapaamiset ja -työpajat lopetettiin. Kokoukset siirtyivät verkkoon. Työkalut kehittyivät nopeasti, kun käyttäjämäärät räjähtivät. Kuuloyhteydet saivat rinnalleen näköyhteydet. Yhteiskäyttöiset visualisointityökalut kehittyivät osallistamaan. Uusia, virtuaalisia toimintamalleja syntyi tekniikan ne mahdollistaessa.

Toiveeni on yhä, että jonakin päivänä pääsemme näkemään toisemme reaalimaailman työpajoissa. Haistamaan kahvin pahvimukissa, kuulemaan tussien suihkinan valkotaululla, näkemään otsien keskittyneen rypistymisen, tuntemaan työparin yläfemmat. Mutta on myönnettävä, että Teamsin, Zoomin ja Miron kaltaiset työkalut ovat nyt tasolla, jolla virtuaalisia tapaamisia on mielekästä järjestää, vaikka jotakin niistä jää puuttumaan. Tosin puutteet korvautuvat osin muun tyyppisillä hyödyillä, kuten ajallisilla ja ilmastollisilla säästöillä.

En pelaa tietokonepelejä. Mielestäni jokainen niihin käytetty minuutti on pois mahdollisuudesta elää oikeaa elämää. Viimeisen puolen vuoden ajan olen rakentanut, harjoitellut ja vetänyt työpajoja myös videopeleistä tutummassa 3D-ympäristössä.  Nyt olen joutunut myöntämään, että pelaamisestakin löytyy jotakin hyvää. Olen voinut muokata hahmoa, jonka muodossa tilassa liikun, näköisekseni. Se ei ole videopeleistä tuttu ideaali-ihminen, vaan kömpelö, itse työstettävään asiaan paneutuva ilmiasuni virtuaalimaailmassa. Olen hahmoni välityksellä ideoinut post-it -lapuilla, työskennellyt valkotauluilla ja istahtanut kahvitauolla sohvalle juttelemaan kepeitä lähes kuin olisin paikalla itse.

Mitä osallistujat ovat sitten sanoneet? Aiempaa työllistävämpien valmistelutoimien ja oppimisprosessiin kuuluvien haasteiden tultua selätetyksi he ovat pitäneet tästä. Päässeet antamaan aivoilleen uusia haasteita. Kokeneet oppineensa uutta. Sekä teknologiasta, mutta myös ryhmätyöstä ja erilaisista näkökulmista työhön. Ja mikä tärkeintä, saaneensa työpajan aikana aikaan enemmän kuin olisivat voineet etukäteen kuvitella. Joku on sanonut pajan päätteeksi jopa unohtaneensa, ettei olekaan fyysisesti samassa tilassa toisten kanssa.

Minunkin on siis pakko myöntää, että tietokonepelit ovat saaneet aikaan jotakin hyödyllistä ja juuri tähän aikaan sopivaa. Se ei toki estä minua yhä nalkuttamasta nuorisolle liiasta pelaamisesta.